( Kuvassa töissä tekemäni surulaite, haudalle)
Minulla tuli niin ikävä yhtäkkiä kukkien ja töiden pariin. Rakastan niin tehdä kukka-asetelmia ja muita floristin töitä, tosin osittain omilla ehdoilla. Olen niiiii-in haikeissa fiiliksissä, koska nyt jos koskaan tarvitsisin sellaisen työpaikan jossa saisi mahdollisimman paljon vapaita käsiä ja tilaa toimia, toteuttaa itseä, keksiä uusia juttuja ja löytää uusia inspiraatioita. Yksityisyrittäjäksi en kuitenkaan omalla paikkakunnallani voi mitenkään ryhtyä. Työkuviot tuntuvat nyt jotenkin ihan ylivoimaisilta, vaikka olen edelleen äitiyslomalla. Olen saanut olla sellaisessa työpaikassa seitsemän vuotta töissä, missä ei juuri rajoja ollut. Paineita kuitenkin sitäkin enemmän. Sain kokea mihin arvojärjestykseen kannattaa laittaa oma terveys ja työ. Valitsin oman terveyden, sen rippeet ainakin. Pikku hiljaa koitin löytää normaalin arjen ja saada ajatukset kasaan. Yritin löytää rauhan. Tiedän kuitenkin että toista yhtä mahtavaa tilaisuutta ja työtä ei varmasti tule. Tai mahdollisuus on ainakin yksi miljoonasta. Mietin miten nyt voin työskennellä jossain muualla kun tiedän mitä se työ voisi olla parhaimmillaan...vai oliko se kuitenkin kauheimmillaan? Jollakin kummallisella tavalla kuitenkin nautin ajatuksesta, että koko työpaikkaa ei enään ole edes olemassa, koska lähdin. Ei ollut ketään joka olisi pystynyt täyttämään sen paikan tai tekemään asiat paremmin.
Äh, väsyneet iltakukkujan jossitteluja ja jorinoita... Mutta siitä nyt ei pääse mihinkään että haluan tehdä käsilläni jotakin. Puran siis inspiraationi ja agressioni mineilyyn. Toivoisin vain kovasti että ne olisivat kukkia. Ne puhuvat niin eri kieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti